Kello on varttia vaille kymmenen. Mä olen ollut jo pari tuntia hereillä, mutta vieläkin väsyttää ja pää lyö tyhjää. Ulkona paistaa aurinko ja vanhukset päivittelee, että voi kun on nätti ilma, ihan tulee hyvä mieli. Onhan se toki niin, että aurinkoinen ilma on piristävämpi kuin sade tai muuten harmaa loskasää, mutta ei se sää riitä aina tekemään päivästä hyvää. Mitä iloa mennä ulos, jos tietää että on kuitenkin yksin? Tai jos nimenomaan haluaa olla yksin, tulee aina joku vastaan.
Ne sanovat, että pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä on. Ehkä pitäisi, mutta se on toinen asia, että onnistuuko siinä. Mulla on ikää kohta kahdeksantoista vuotta, enkä mä ole oppinut olemaan tyytyväinen itseeni. Jos jonkun asian saa korjattua, toinen on pielessä. Loppujenlopuksi mä vaikutan omaan elämääni eniten. Varsinkin nyt, kun täysi-ikäisyys koputtelee. Se tuo vastuuta ja taas uuden syyn itsenäistyä. Vaikka voiko kovin epäitsenäiseksi kutsua elämää, jos yksinhuoltajaäiti on enemmän töissä kuin kotona?
Monilla on tavoitteita ja toiveita, kun tulee täysi-ikäiseksi. "Kun täytän 18...", se on se perus lauseenaloitus. Toisilla on pienemmät kuviot ja realistiset tavoitteet, toisilla taas on tähtäin isompaan maaliin. Entä mulla? Mä en tiedä. Ehkä mä voisin toivoa tulevani paremmaksi ihmiseksi, mutta hyödyttääkö se mitään? Meillä ei ole mitään elokuvan kaltaisia haltijakummeja, jotka toteuttaisi toiveita. Meidän täytyy toteuttaa ne itse.
On valetta sanoa, ettei elämä olisi ruusuilla tanssimista. Ruusussa on kuitenkin vartta enemmän kuin kukkaa, ja varressa on piikkejä. Elämässä täytyy kulkea ruusun vartta pitkin niin kauan, että terälehdet löytyy. Toisinaan voi varsi katketa, tai sitten terälehdet kuihtuu ja rapisee pois. Omalta kohdaltani en tiedä missä olen. Piikkejä löytyy, mutta suunta kohti kukkaa on hukassa. Olen kaatunut piikkeihin, ja ne ovat jättäneet arpensa.
Läpeensä mukasyvällisen blogini aloitusteksti saattaa olla puuduttavaa paskaa, mutta kirjoitan kaiken omana itsenäni, ajatusteni pohjalta. Jos luit tekstin, et voi väittää, ettenkö olisi kertonut itsestäni tarpeeksi. Mitä jätin kertomatta, selvinnee joko myöhemmin, tai ei ole tarpeellista. Blogi on pääosin tekstipainotteinen, mutta jos kuvia tulee, ne ovat netistä töykeästi otettuja, tekstin lisäksi ahdettuja näköelämyksiä.
Mä olen sanottavani sanonut, amen.
